Kirjoittaja kertoo novellistaan:
”Tämä ei ole tositarina, mutta tätä tapahtuu. Kaikkea pahaa maailmassa tapahtuu, eikä puhumattomuus ole vaihtoehto, oli asia vaikea tai ei.”.
”I cannot think of any need in childhood as strong as the need for a father’s protection.”
-Sigmund Freud
Olen Siru, 19 vuotta. Olen vanhempieni ainoa lapsi. Minulla on äiti, hän on Saara. Minulla on isä, Hannu. Isä on turvallinen. Isä on hellä ja hassu. Kun isä tulee matkoilta, hänellä on aina matkalaukussa suklaata tai uusi nalle. Kun ulkona on ukonilma, isä ottaa pelosta tärisevän ruumiini syliinsä ja lohduttaa, rauhoittaa. Minä rakastan isää.
Isäsi tyttö sinä olet, ihan samannäköinenkin, kaikki kertovat. Kun olin ihan pieni, istuin aina isän polvella ja hän kertoi minulle tarinaa sammakosta ja prinsessasta. Isä heitteli minua ilmaan, harjasi pitkiä hiuksiani. Kun kaaduin pyörälläni ja sain polveeni haavan, isä puhdisti sen hellästi ja laittoi siihen laastarin. Kehui, että olen urhea tyttö.
Sitten jotain tapahtui. Kun täytin 12, hän muuttui. Maailmani muuttui. Isä ei enää ollut isä, hän oli hyväksikäyttäjä.
Varjo oviaukossa, huoneeni oviaukossa. Hiljainen, vinkuva hengitys, jonka olin kuullut niin monta kertaa ennenkin. Varovasti yritin vetää peittoa päälleni, suojaksi. Huusin mielessäni äitiä tai ketä tahansa, mutta kukaan ei tule. Kukaan ei koskaan tule. Isä raottaa ovea hiukan enemmän ja astuu sisälle huoneeseen.
Isä, mene pois. Mitä oikein ajattelet kun kosketat minua? Kun suutelet minua vaikka rimpuilen vastaan? Etkö kuule itkuani? Haluaisin huutaa sinulle, lyödä sinua, mutten voi. Isä, minuun sattuu kun pitelet käsiäni. En voi kuin maata paikallani ja yrittää etsiä silmiäsi. Haluaisin niin katsoa sinua syvälle silmiin ja saada sinut lopettamaan. Muttet koskaan katso minua. Et koskaan.
Haluaisin unohtaa isän kosketuksen hiuksissani, niskassani, joka paikassa. Olen likainen, vaikka hankaan kehoani minuutti minuutilta kauemmin, vaikka seison tulikuuman suihkun alla, en puhdistu. Lika on minussa sisällä, se ei mene pois.Kerron joskus ihmisille että isäni on kuollut. Koska niin hän tavallaan onkin, minulle. Hän ei ole se sama ihminen, josta olen saanut alkuni. Ei se lapsuuteni turva ja tuki. Isän tilalla on jokin muu, peto, hirviö.
Älä vain koske. Älä ikinä tule lähemmäksi. Haluan vain käpertyä nurkkaan, keinuttaa itseni uneen.
Eihän sitä koskaan uskoisi minusta, eihän? Vai uskoisiko? Leima minussa ainakin on, näkymätön tai näkyvä. Silti se on pysyvä, sitä ei voi pestä pois, eikä se kulu pois. Se pysyy. Elämä on kohdellut minua muuten hyvin, minulla on äiti, joka tekee perjantaina pizzaa ruoaksi, pesee pyykkiä ja siivoaa kotia, kysyy joka päivä miten meni koulussa, mutta on niin sokea. Ei näe mitä suoraan hänen silmiensä alla tapahtuu. Ei halua nähdä vai ei oikeasti näe? Perheruokailu, keittiön pöydän ääressä äiti, isä ja lapsi. Lapsi ei pysty syömään ruokaansa, se tarttuu hänen kurkkuunsa, vaikka hän kuinka yrittäisi niellä.Toisella puolella pöytää isä lukee sanomalehteä ja lappaa toisella kädellä katse lehteen kiinnittyneenä ruokaa suuhunsa.Lapsi vilkaisee äitiä, joka hajamielisen näköisenä sivelee tukkaansa, hän on käynyt juuri kampaajalla ottamassa kuohkean permanentin ja toivoo, että isä huomaisi jotain uutta hänessä. Huomaisi, että hänkin on olemassa, hän hengittää, elää.
Sain tänään kirjeen isältä, vankilasta. Minä voitin, selvisin. Mutta hän on oikeassa, kaikki ne teot ovat minun mukanani, minne tahansa menenkin.
Rakas Siru
Kun katson ulos ikkunasta, näen puun jonka oksalla lintu ruokkii poikasiaan. Välillä se pyrähtää lentoon hakeakseen lisää ruokaa perheelleen, mutta palaa aina uudelleen. Poikaset odottavat suut ammollaan nälkäisinä emoaan.
Olen niin pahoillani siitä, mitä olen tehnyt. Tiedän, etten ansaitse anteeksiantoa, en kosketustasi, sanojasi, mitään. Jos voisin tehdä kaiken toisin, tekisin. Usko minua. Kaikki nämä vuodet olen katunut tekojani, itkenyt vuoksesi.
Olen aina luonasi, minne ikinä menetkin.
Isä
-Brokenfeather