Kesälaitumilta palattu

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Hei kaikki novellien ystävät! Kesälaitumilta on siis palattu takaisin sorvin ääreen. Reppu täynnä uusia ja vanhoja tarinoita ja koettuja ja kirjoitettuja asioita. Alamme julkaista tarinoita taas tasaisen epätasaiseen tahtiin. Postilaatikko on taas auki, lähettäkää sinne tarjontanne. Palautteissa on pyydetty vanhoilta kirjoittajiltamme lisää tekstejä, välitämme toiveenne eteenpäin. Uudet untuvikot ovat tervetulleita joukkoomme. Tehdään tulevasta syksystä vähän valoisampi tarinoiden voimalla. Taikuutta kaikille! 🙂

-Elvenpath//ylläpito

Alle 500 sanaa: novelleja kirjoittajilta

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Pyysimme kirjoittajiltamme novellin, joka on pituudeltaan enintään 500 sanaa pitkä. Julkaisemme novellintynkiä sitä mukaan, kun niitä kirjoittajilta valmistuu.

// Elvenpath/Ylläpito //

 

 

Yksin

 

Hiekka poltti paljaita varpaita. Oli niin kauan, kun hän oli viimeksi maistanut suolaveden kielellään. Nyt koko ilma tuoksui puhtaalta, mereltä. Meri. Sen suunnaton voima, sen kirpeys, tyynnyttävä horisontti. Hän muisti lapsuutensa kesät, rannalle ajautuneet lahot puunsäleet, kauniit simpukat, hiekan, jota valuttaa sormien välistä. Hän oli aina ajatellut ottavansa rantahiekkaa pieneen purkkiin, jotta ollessaan kaukana merestä pystyisi silti yhä kuvittelemaan olevansa sen lähellä. Hän sulki silmänsä ja veti tuoksua keuhkonsa täyteen. Yksin. Rauha. Tästä tulisi ihana kesä. Pieni aalto keinutti risua veden päällä, se ajautui hiljalleen kohti rantaa. Lokkien kirkuna korvissaan hän hymyili ensi kertaa vuosiin. Sillä tavoin aidosti, onnellisesti.

-Johanna

Alle 500 sanaa: Novelleja kirjoittajilta

Kirjoitettu kirjoittaja &s

 

Pyysimme kirjoittajiltamme novellin, joka on pituudeltaan enintään 500 sanaa pitkä. Julkaisemme novellintynkiä sitä mukaan, kun niitä kirjoittajilta valmistuu.

// Elvenpath/Ylläpito //

 

 

Sisko

 
Rakas sisko, olet minua viisi vuotta vanhempi. Kasvatit minut lapsuudenkodissamme. Kun katson vanhoja valokuvia meistä, jokaisessa olemme vierekkäin. Meistä ei ole montaa yksittäistä kuvaa, olimme kuin kaksoset. Sinä opetit minut kävelemään, nostit minut ylös maasta ja käsistäni pidellen autoit minua ottamaan ensin yhden haparoivan askeleen, sitten toisen. Leikit barbeilla ja autoilla kanssani, vaikka itse olit jo siinä iässä, etteivät ne enää sinua viihdyttäneet. Lohdutit, kun maitohampaani alkoi heilua ja minua pelotti.

Vanhempamme eivät koskaan rakastaneet meitä. Tarpeemme tyydytettiin, meillä oli vaatteita, rahaa ja ruokaa, turvallinen koti, paljon ystäviä, syntymäpäivälahjoja, leluja, matkoja, huvipuistoja, luontoretkiä. Mutta ei koskaan syliä, hellyyttä, rakastamista, tunteita, keskustelua, kehuja, huomiota. Vain moitteita ja syytteitä, patoutunutta tuskaa, hiljaisuutta hiljaisuuden perään. Tyhjiä katseita, hiljaista mielen väkivaltaa, rakkaudettomuutta. Vanhempamme eivät koskaan halunneet lapsia, mutta kuului asiaan tehdä niitä, yhteiskunnan normeihin. Se todella sattui, kun vanhempana tajusin, etteivät he koskaan rakastaneet meitä. Että en ollut haluttu. Sitä tunnetta on vaikea selittää, mutta silloin tunsin olevani todella yksin maailmassa. Sinulle se oli vieläkin vaikeampi juttu. Se rikkoi sinut, hajotti mielesi. Olit hauras ja olet yhä. Minä olen nyt meistä se vahva kun olemme aikuisia, on minun vuoroni kantaa sinua. Meillä ei ole kuin toisemme, olemme toistemme perhe. Mihin muuhun turvaisit kuin minuun, kun mielesi pettää sinut? Kyllä minä väsyn, useinkin. Mutta olet minulle rakas, silloinkin kun teet typeryyksiä. Etkä ole minulle taakka, olet turva, olet perhe. Sinulle voin olla avoin ja rehellinen, sinulle voin kertoa, kun sydämeni on särkynyt ja itkeä, kun minuun sattuu. Sinä puolustat minua aina, olet vihainen ja ankara ja tolkuton. Ja minä paikkailen jälkiäsi, mutta mielummin teen niin kuin olen ilman sinua.

Minä kannan sinut, sisko. Minä huolehdin, että otat lääkkeesi, siivoan raivonpuuskasi jäljet, sidon käsivartesi ja kuuntelen, kun sinulla on paha olla. Teen ruokaa, että muistat syödä. Kun tulet töistä ja menet suoraan nukkumaan iltaan asti, minä huolehdin kodista ja koirasta. Kun olet menopäällä, annan sinun meikata minutkin ja tulen kanssasi baariin. Kestän tyrkyttämäsi miehet ja hankkiudun heistä kohteliaasti eroon. Kun juot liikaa, huolehdin sinut kotiin.

Kun sinä muutat miehesi kanssa yhteen, hän saa minun vastuuni, minä luovutan taakkani hänelle. Mutta meitä ei voi ikinä erottaa, leikata irti toisistamme. Olet aina minun sydämessäni, vaikka olisit kaukana. Huolehdin silti sinusta joka päivä. Sinulla vain on oma elämäsi ja minulla omani. Sinä tiedät suurimmat toiveeni ja toivot niiden toteutuvan. Sinä rakastat minua ehdoitta. Kun olen maassa, nostat päätäni leuasta ja katsot silmiini ja sanot, että ansaitsen sen tyypin, josta haaveilen tai että saan sen työpaikan, koska olen yksinkertaisesti paras.

Rakastan sinua, sisko.

– Majakkatorni

 

Alle 500 sanaa: novelleja kirjoittajilta

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Pyysimme kirjoittajiltamme novellin, joka on pituudeltaan enintään 500 sanaa pitkä. Julkaisemme novellintynkiä sitä mukaan, kun niitä kirjoittajilta valmistuu. Tässä ensimmäinen.

// Elvenpath/Ylläpito //

 

 

Elämä ja kuolema

Pitääkö jonkun ensin kuolla ennen kuin uusi elämä voi syntyä? Vanhus hengittää työläästi, tietää että hänen on aika lähteä. Hänen vaimonsa on hänen vierellään, puristaa lujasti kädestä. He ovat olleet naimisissa 37 vuotta. Hän ei tahtoisi päästää irti, hän haluaisi mukaan. Sinne missä ei ole kipua, tuskaa. ”Rakastan sinua.”, vanhus kuiskaa rohtuneiden huuliensa raosta. Viimeinen henkäys ja hän on poissa. Samaan aikaan jossain toisaalla syntyy uusi elämä. Lapsi vetää syvään henkeä, hän on peloissaan ja hänellä on kylmä. Kun hänet nostetaan äitinsä rinnoille, hän rauhoittuu. Hän avaa silmänsä ja ensimmäinen asia minkä hän näkee, ovat äidin rakastavat silmät. Äidin jo valmiiksi tutut kasvot ja hänen rakkautensa. Vanhus hymyilee, katsoo hiljaa ja rauhallisena rakkauden edessä, uuden elämän edessä. Hänellä ei enää ole kipuja, ei haaveita tai suruja. Hänelle rakkaus oli elämänpituinen tarina ja hän valmistelee lasta jatkajakseen. Siunaa hänet elämäänsä varten. Lapsi tuijottaa äitinsä silmiä, äiti lastaan, kyyneleet hitaasti silmistään poskille valuen. Haltioituneita kumpikin. Vanhus sulkee silmänsä hymyillen, hän on valmis. Kun elämä päättyy, toinen alkaa.

– Manwithcape

Novelli: Minne ikinä menetkin

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Kirjoittaja kertoo novellistaan:

”Tämä ei ole tositarina, mutta tätä tapahtuu. Kaikkea pahaa maailmassa tapahtuu, eikä puhumattomuus ole vaihtoehto, oli asia vaikea tai ei.”.

 

”I cannot think of any need in childhood as strong as the need for a father’s protection.”

-Sigmund Freud

 

Olen Siru, 19 vuotta. Olen vanhempieni ainoa lapsi. Minulla on äiti, hän on Saara. Minulla on isä, Hannu. Isä on turvallinen. Isä on hellä ja hassu. Kun isä tulee matkoilta, hänellä on aina matkalaukussa suklaata tai uusi nalle. Kun ulkona on ukonilma, isä ottaa pelosta tärisevän ruumiini syliinsä ja lohduttaa, rauhoittaa. Minä rakastan isää.

Isäsi tyttö sinä olet, ihan samannäköinenkin, kaikki kertovat. Kun olin ihan pieni, istuin aina isän polvella ja hän kertoi minulle tarinaa sammakosta ja prinsessasta. Isä heitteli minua ilmaan, harjasi pitkiä hiuksiani. Kun kaaduin pyörälläni ja sain polveeni haavan, isä puhdisti sen hellästi ja laittoi siihen laastarin. Kehui, että olen urhea tyttö.

Sitten jotain tapahtui. Kun täytin 12, hän muuttui. Maailmani muuttui. Isä ei enää ollut isä, hän oli hyväksikäyttäjä.

Varjo oviaukossa, huoneeni oviaukossa. Hiljainen, vinkuva hengitys, jonka olin kuullut niin monta kertaa ennenkin. Varovasti yritin vetää peittoa päälleni, suojaksi. Huusin mielessäni äitiä tai ketä tahansa, mutta kukaan ei tule. Kukaan ei koskaan tule. Isä raottaa ovea hiukan enemmän ja astuu sisälle huoneeseen.

Isä, mene pois. Mitä oikein ajattelet kun kosketat minua? Kun suutelet minua vaikka rimpuilen vastaan? Etkö kuule itkuani? Haluaisin huutaa sinulle, lyödä sinua, mutten voi. Isä, minuun sattuu kun pitelet käsiäni. En voi kuin maata paikallani ja yrittää etsiä silmiäsi. Haluaisin niin katsoa sinua syvälle silmiin ja saada sinut lopettamaan. Muttet koskaan katso minua. Et koskaan.

Haluaisin unohtaa isän kosketuksen hiuksissani, niskassani, joka paikassa. Olen likainen, vaikka hankaan kehoani minuutti minuutilta kauemmin, vaikka seison tulikuuman suihkun alla, en puhdistu. Lika on minussa sisällä, se ei mene pois.Kerron joskus ihmisille että isäni on kuollut. Koska niin hän tavallaan onkin, minulle. Hän ei ole se sama ihminen, josta olen saanut alkuni. Ei se lapsuuteni turva ja tuki. Isän tilalla on jokin muu, peto, hirviö.

Älä vain koske. Älä ikinä tule lähemmäksi. Haluan vain käpertyä nurkkaan, keinuttaa itseni uneen.

Eihän sitä koskaan uskoisi minusta, eihän? Vai uskoisiko? Leima minussa ainakin on, näkymätön tai näkyvä. Silti se on pysyvä, sitä ei voi pestä pois, eikä se kulu pois. Se pysyy. Elämä on kohdellut minua muuten hyvin, minulla on äiti, joka tekee perjantaina pizzaa ruoaksi, pesee pyykkiä ja siivoaa kotia, kysyy joka päivä miten meni koulussa, mutta on niin sokea. Ei näe mitä suoraan hänen silmiensä alla tapahtuu. Ei halua nähdä vai ei oikeasti näe? Perheruokailu, keittiön pöydän ääressä äiti, isä ja lapsi. Lapsi ei pysty syömään ruokaansa, se tarttuu hänen kurkkuunsa, vaikka hän kuinka yrittäisi niellä.Toisella puolella pöytää isä lukee sanomalehteä ja lappaa toisella kädellä katse lehteen kiinnittyneenä ruokaa suuhunsa.Lapsi vilkaisee äitiä, joka hajamielisen näköisenä sivelee tukkaansa, hän on käynyt juuri kampaajalla ottamassa kuohkean permanentin ja toivoo, että isä huomaisi jotain uutta hänessä. Huomaisi, että hänkin on olemassa, hän hengittää, elää.

Sain tänään kirjeen isältä, vankilasta. Minä voitin, selvisin. Mutta hän on oikeassa, kaikki ne teot ovat minun mukanani, minne tahansa menenkin.

 

Rakas Siru

Kun katson ulos ikkunasta, näen puun jonka oksalla lintu ruokkii poikasiaan. Välillä se pyrähtää lentoon hakeakseen lisää ruokaa perheelleen, mutta palaa aina uudelleen. Poikaset odottavat suut ammollaan nälkäisinä emoaan.

 Olen niin pahoillani siitä, mitä olen tehnyt. Tiedän, etten ansaitse anteeksiantoa, en kosketustasi, sanojasi, mitään. Jos voisin tehdä kaiken toisin, tekisin. Usko minua. Kaikki nämä vuodet olen katunut tekojani, itkenyt vuoksesi.

Olen aina luonasi, minne ikinä menetkin.

Isä

 

-Brokenfeather

 

 

 

Novelli: Äiti

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Synnytyslaitoksen loisteputkilampun hohtavan kelmeässä valossa minä katselin sinua. Sinulla oli ryppyiset, pienet kasvot ja kädet kuin edestakaisin aukenevat meritähdet. Kun sain sinut rinnalleni, tajusin: mikään ei voita sitä tunnetta, kun saa oman lapsen ensi kertaa syliinsä. Minä täytyin rakkaudesta sinua kohtaan. Sinä puristit minun sormeani ja kyyneleet virtasivat kasvoillani vapauttavina ja lohduttavan suolaisina virtoina.

Kotona kaikki oli odottamassa sinua valmiina. Pieni sänky, leluja, vaatteita. Minä suutelin jokaista sormeasi ja varvastasi vuorotellen. Isäsi taisteli nyrkinkokoisten paitojen ja pikkuruisten sukantöppöjen kanssa isoilla käsillään. Joskus minä laskin meidät: yksi, kaksi, kolme. Ennen meitä oli aina ollut kaksi. Pari, duo, voimakaksikko. Nyt sinä olit vallannut meidän sydämemme ja ennen kuin tajusinkaan, meistä oli kasvanut perhe. Pieni, vakaa perheenalku. Päiväni täyttyivät kylpyveden lämpötiloista, pakastetuista porkkanoista, teletapeista ja hattivateista, röyhtäytyksistä. Sinun hampaaton hymysi sai pahimmankin päivän muuttumaan paremmaksi. Kävelin ympäri pientä kolmiotamme ja hyppyytin sinua sylissäni. Jami tuli hymy huulillaan kotiin töistä, heitti takkinsa naulakkoon ja tuli meidän luoksemme. ”Hei, isän pienet naiset. Miten täällä on mennyt?”, hän kysyi katsoen sinua. ”Hyvin. Tosi hyvin.”, vastasin aina ja sain suukon poskelleni. Ja niin meillä meni. Sinä kasvoit kovaa vauhtia. Painosi oli noussut tasaisesti ja neuvolassa iloiset tädit lepertelivät sinulle posket pulleina innosta. Heidät pöydillään oli kuvia teini-ikäisistä, irokeesipäisistä tytöistä ja pojista. Kotona heitä odottivat ovien paiskaukset, hävyttömät kirosanalitaniat, kasvisruokien puolesta saarnaavat teinitytöt ja vapaudenjanoiset katseet. Tummat, epätasaisen harjaantumattomalla kädellä piirretyt rajaukset silmien ympärillä. Meillä se oli vielä kaukana. Minä olin varma, että sinusta tulisi maailman kaunein tyttö, jota oli koskaan nähty. Pukisin sinut satumaisiin prinsessamekkoihin, palmikoisin hiuksesi. Katsoisin kyyneleet silmissä, kun nousisit ensimmäisen kerran koulubussiin. Kuuntelisin tarkkaavaisesti, kun lapsen innolla kertoisit koulupäivästäsi, näyttäisit piirustuksiasi. Täyttäisin reissuvihkoasi, hymyilisin kauniisti opettajille. Leipoisin myyjäisiin myöhään illalla. Halaisin, lohduttaisin, kertoisin, miten tärkeä olet minulle ja että rakastan sinua. Olisin täydellinen äiti. Äiti.

-Satu